keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

”Anteeksi mitä?” ”eMBA”?

”Niin mikä se on?”
”eksekjuutiiv maaster of bisnes admistrjotain – vähän niin kuin kauppakoulu, mutta aikuisille ja ammattilaisille. Ja se on pitkä ja vaativa, mutta äärettömän hauska. Me käydään kerran kuukaudessa hikoilemassa koulun penkillä ja väliajat väännetään esseitä ja oiotaan solmuun menneitä aivoja. Lopuksi sitten väännetään sormenpäät rakoilla lopputyötä, soitellaan yön kähmässä itseämme viisaammille, stressataan niin maan perusteellisesti ja laiminlyödään kaikki muu elämä, että saataisiin luotua jotain kuolematonta”

”Miksi?”

Nii-iin – siinäpä se. Miksi lähteä opiskelemaan? Mikä ajaa keski-ikäisen, elämäänsä tyytyväisen pikkukylän kauppiaan todella vaativaan ja pitkään koulutukseen?

Elämäntilannetta ei ainakaan voi syyttää, kotona riehuu 4-vuotias puolivilli koira, aviomies ja kuusi vuotta täyttänyt, todella haasteellinen ja täysin hoidettava kehitysvammainen tytär. Talo on hädin tuskin saatu rakennettua, piha odottaa inspiraatiota ja yllättävää pankkitilin täyttymistä, sosiaalisia suhteita tai harrastuksia ei juuri ehdi ylläpitämään työn ja tyttären sairaalareissujen takia.
Ei ainakaan elämäntilanteen takia.

Kauppa pyörii siihen tahtiin kuin se on tehnyt viimeiset kymmenen vuotta. Uran rakettimaista kehitystä on aivan turha odottaa, vaan se, että meillä on mahdollista jatkaa tässä samassa pisteessä vielä seuraavatkin kymmenen vuotta on riittävää. Ollaan käyty kaupallisesti pohjalla, rämmitty niin kamalan syvällä että jälkeenpäin se hirvittää ja taas noustu sieltä selviäjien joukkoon. Ollaan oltu työntekijän hautajaisissa ja häissä, ostettu vauvalahjoja, annettu potkuja ja rekrytoitu uusia, tehty kaikkea sitä kaupan arkea, mitä tehdä vaan voi.
Ei tämän kaupan takia
.

Minä en ollut koskaan hyvä koulussa. Peruskoulun jälkeen hankkiuduin mahdollisimman lyhyen koulutuksen kautta suoraan työelämään, valkolakkia ei tullut ja ammattikoulun lakinkin taisin myydä heti valmistumisen jälkeen kirpputorilla. Kotona ei kannustettu opiskeluun, vain työn tekeminen määritteli ihmisen arvon. Vain paljon töitä tekemällä oli mahdollisuus saada kehuja, koulun käynti laskettiin turhuudeksi, koska se maksoi kallista aikaa jonka olisi voinut käyttää vaikka töiden tekemiseen palkollisena. Yrittäjyydestä en uskaltanut edes haaveilla, minulla oli tarkoitus päästä johonkin työpaikkaan kiinni ja olla siinä eläkeikään asti.
Ei kodin ja perinteiden kannustamana.

En ole mikään räiskyvä, itseään eri tilanteissa esille tuova persoona. Minusta on ihana seurata keskustelua, kuunnella hyvin perusteltuja mielipiteitä ja vastamielipiteitä. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun saa rauhassa kuunnella jonkun läpipohtimaa ajattelua. Silloin minä istun suu kiinni ja silmät pyöreinä ja ihastelen, kuinka ihmeessä olen ikinä ollutkaan niin onnekas, että tämä ihminen puhuu minulle. Mutta minä en lähde haastamaan sanallisesti, minä pidän omat pohdintani pään sisällä ja ehkä seuraavana yönä kirjoitan ne ylös tai käyn tupisemassa saunan takana. Olen hyvin onnellinen saadessani seisoa valokuvissa takarivissä ja panen kynsin hampain vastaan jos joudun puhumaan jossain julkisesti.
Ei itsensä korostamiseksi.

Minut on ohjelmoitu murehtimaan toisten mielipiteistä. Se, mitä toiset minusta ajattelevat jos teen niin tai näin on ollut ykkösmurhe ensimmäiset 35 vuotta. Missään nimessä en saa aiheuttaa kateellisuutta tai katkeruutta toisille, vaan kaikkia pitää miellyttää ja olla sellainen hajuton ja mauton, jotta kelpaan muille.
Ei muiden miellyttämisen takia.

Sitten syntyi Emma ja maailma meni ylösalaisin. Minulla olikin lapsi, joka ei mahtunut standardeihin. Lapsi, joka antaa piut paut normeille ja käy halaamaan ketä haluaa, etenee omaan tahtiinsa rullatuolillaan ja näyttää vastaantulijoille kieltä. Emma sai omalla anarkistisuudellaan myös minut vapautumaan ohjelmoinnistani. Minun vastuulla on vain ja ainoastaan se, mitä minä itse ajattelen omista päätöksistäni ja toimistani. Minä en voi ottaa vastuuta siitä, mitä muut ajattelevat – vai ajattelevatko laisinkaan? Ainoa ihminen, jolle vastaan joka ainoasta tekemisestäni katsoo peilistä takaisin ja hän on ainoa, jota minun tulee edes vähän kuunnella tässä elämässä.

Yhtäkkiä minulla oli vastuu omista päätöksistäni ilman ylisukupolvista taakkaa. Minä sain tehdä mitä vain. Ja – voi pojat - minä tein. Otin ison tatuoinnin ja ilmoittauduin kauppiaille suunnattuun Menestyksen tekijät-koulutukseen. Siinä vaiheessa kun tunsin päässeeni elämässä uudelle kierrokselle, opiskelusta tulikin hauskaa!



Kotona tilanne pysyy hallittuna kaaoksena, mutta puoliso on näyttänyt pärjäävänsä ihan hyvin vaikka olenkin poissa joka kuukausi. Kauppa on pysynyt pystyssä vaikka kauppias puuttuu säännöllisin väliajoin ja tulee pää solmussa takaisin opinnoistaan. Töitä on riittänyt tehdä asti, mutta olen raa’asti delegoinut rutiinihommia henkilökunnalle, jotta minulle jää aikaa koululle.

Vanhemmat ovat ottaneet opiskeluni siltä kannalta, että antaa kahjon yrittää, ei siitä kuitenkaan mitään tule. Tukea ja kannustusta sieltä on turha toivoa, mutta minähän se tässä koulua käyn ja todistusta tavoittelen. Itseäni en ole oppinut korostamaan, mutta aina joskus soitan riemupuhelun puolisolle, kun essee on arvioitu erinomaiseksi tai olen saanut aivan kuolemattoman idean kaupan toimintojen kehittämiseen. Olen jo kerran tohtinut laittaa facebookiin koulujuttuja ja muutamalle asiakkaallekin hehkuttanut opiskelua.

En minä opiskele siksi, että ura lähtisi rakettimaiseen nousuun tai kaupan myynti tuplaantuisi. Minä opiskelen siksi, koska minä voin ja haluan. On ihana pakata illalla kassi valmiiksi ja jo matkalla virittäytyä siihen moodiin, että tältäkin lähijaksolta jää taas paljon asioita takaraivoon hautumaan ja jonakin päivänä käytäntöön. On todella mahtavaa saada palautetta tekemisistään, haastaa omaa ajattelua ja kuunnella itseään viisaampia. 

Olen saanut koko pakillisen työkaluja kaupan johtamiseen, henkilökunnan kanssa temmeltämiseen sekä asiakkuuksien hallintaan.  Ja olen saanut uusia ystäviä, sellaisia joille entisen elämän minä ei olisi uskaltanut puhuakaan. Fiksuja, menestyviä ja lämpimiä ihmisiä jotka kahlaavat samassa suossa ja samalla tavalla tuskailevat tekemistensä kanssa.
Siksi.




Katja Korvanen
Diplomikauppias, K-market Ruukki
Executive MBA -opiskelija
EMBA Menestyksen Strategiat -ohjelman 2016-2017 osallistuja






kuva2:www.freepik.com">Designed by katemangostar / Freepik"